Atsaleat kuin keijukaiset

Meillä ulkona menestyvät atsaleat ovat kesävihantia, alkukesästä kukkivia pensaita. Niiden kirkasväriset kukat loistavat jo kaukaa. Oikein läheltä katsottuna ne voivat tuoda mieleen vaikkapa satukirjojen keijukaiset.

Atsaleat kuuluvat alppiruusujen ja pursujen kanssa Rhododendron-sukuun, joka on kasvikunnan suurimpia sukuja. Siinä on lähes tuhat lajia, joista n. 160 on atsaleoita. Atsaleoissa on sekä kesävihantia että ainavihantia lajeja ja vielä ns. puoliainavihantia lajeja, joilla osa lehdistä säilyy pensaassa läpi talven.

Sekalainen suku

Vaikka atsaleat erottaakin alppiruusuista, atsalearyhmät ovat toisilleen sen verran kaukaista sukua, että ne jaetaan suvun sisällä kolmeen alasukuun - ja vielä yksi laji muodostaa neljännen. Kaikkiaan tässä jättisuvussa on kahdeksan alasukua. Suku on niin monimuotoinen, ettei ole olemassa mitään "sääntöä", jolla kaikki alppiruusut ja atsaleat voisi erottaa toisistaan. Kaikki atsaleat eivät ole kesävihantia - kaikkihan tuntevat ruukkuatsalean, mutta eivät myöskään kaikki kesävihannat Rhododendron-lajit ole atsaleoita.

Ainavihannista atsaleoista suurin osa on auttamatta liian arkoja edes Englannissa kasvatettavaksi. Sen sijaan Tsutsutsi-alasuvun ns. japanilaisia atsaleoita tapaa ulkomailla japanilaisissa puutarhoissa. Meidän ilmastossamme ne eivät pärjää, mutta naapurimaissamme kyllä. Niitä voisi meillä kasvattaa viherhuoneissa ja ehkä lasitetuilla parvekkeillakin. Ulkona tästä ryhmästä menestyy vain kuvan R. yedoense var. poukhanense. Suomen oloissa käyttökelpoisempia ovat kesävihannat atsaleat, joista voidaan käyttää yhteisnimeä puistoatsaleat. Ne kuuluvat alasukuun Pentanthera, jossa kukat ovat useimmiten varsin suuria ja kirkasvärisiä. Pensaat kukkivat ennen lehtimistään - tai samanaikaisesti lehtien puhjetessa - ja koko pensas peittyy kukkiin. Näyttävä kukinta onkin atsaleoiden tärkein koristeominaisuus. Kesällä ne eivät niinkään erotu muusta kasvillisuudesta, mutta syksy voi tuoda mukanaan upean ruskan.

Keski-Suomessa asti

Suurin osa kesävihannista atsalealajeista on kotoisin Pohjois-Amerikan vuoristoalueilta, muutama Kauko-Idästä ja onpa meillä Euroopassakin yksi luonnonvarainen laji. Suomessa puistoatsaleat ovat kasvatettavissa lähinnä vain maan eteläosissa, mutta kanadanatsalea ja kevätatsalea menestyvät ainakin Keski-Suomessa asti. Ne ovat aikaisia kukkijoita ja saattavat kukkia jo toukokuun lopulla, kun atsaleoiden valtaenemmistö kukkii kesäkuussa. Niistä on joillakin taimistoilla myynnissä Mustilan arboretumin yksilöistä lisättyjä taimia.

Luonnonlajeista myös kuningasatsalea R. schlippenbachii on riittävän kestävä Etelä-Suomeen. Se on hyvin hidaskasvuinen ja sen taimia onkin syytä kysyä Rhododendron-sukua harrastavilta viljelijöiltä. Kukat ovat hennon ruusunpunaiset, pensas kasvaa noin metrin korkuiseksi. Muita mahdollisesti meillä menestyviä lajeja ovat: perhoatsalea R. vaseyi, tuoksuatsalea R. viscosum, "albrechtinatsalea" R. albrechtii, "liekkiatsalea" R. calendulaceum ja R. prinophyllum. Ks. lajiesittelyt.

Lajikkeilla kukkaloistoa

Luonnonlajeja yleisemmin taimimyymälöissä on tarjolla erilaisia jalostettuja lajikkeita. Näistä gentinatsaleat (Gandavense-lajikeryhmä) soveltuvat käytettäväksi Etelä-Suomessa. Taulukon gentinatsalealajikkeet kasvavat isoina pensaina Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa Kaisaniemessä. Hieman edellisiä arempia ovat Knap Hill -lajikkeet, jotka ovat kuitenkin kestäviä ainakin Etelä-Ruotsissa. Molemmat ovat vanhoja lajikeryhmiä ja jotkut pensaat ovat säilyttäneet suosionsa 1800-luvulta asti.

Uusimpana ryhmänä meille ovat tulleet minnesotalaiset revontuliatsaleat (Lights-ryhmä), joita on jalostettu USAn Minnesotassa vuodesta 1957 lähtien. Sikäläisessä mantereisessa ilmastossa ne kestävät -40 °C lämpötiloja, mutta on vaikea sanoa, mitä ne kestävät täällä, missä kasvikausi on aivan toisenlainen. Nämä lajikkeet tunnistaa kaksiosaisen nimen "Lights"-sanasta: 'Rosy Lights', 'Golden Lights', 'Nothern Hi-Lights' jne.

Hapan ja möyheä maa

Atsaleoiden kasvupaikkavaatimukset muistuttavat alppiruusujen vaatimuksia maaperän suhteen. Maan on oltava hyvin läpäisevää, enimmäkseen eloperäistä ja hapanta (pH 4-6), kosteaa, muttei liian märkää. Maan tulisi olla niin möyheä, että käden saa työnnettyä siihen vaivatta, sillä kasvien hieno juuristo ei jaksa kasvaa tiiviiseen maahan. Suoturve sopii hyvin perusraaka-aineeksi, johon voi sekoittaa esim. kompostia, kuoriketta, hevosen lantaa, hiekkaa, jopa hieman savipitoista maatakin. Seassa saa olla myös metsämaan aineksia. Kotipuutarhassa perusraaka-aineena voi olla säkeittäin myytävä kalkitsematon turve.

Atsaleat ja alppiruusut istutetaan aina vanhaan syvyyteensä, juuren niska maanrajaan. Se ei saa joutua maan alle eikä juuripaakku jäädä maan pinnan yläpuolelle. Paakku onkin parasta asettaa kuoppaansa siten, että n. 1 cm juuripaakusta jää näkyviin maan pinnan yläpuolelle. Lopuksi paakku peitetään maalla tai kuorikkeella niin, että syntyy hienoinen kumpu. Maata ei saa tiivistää jaloin polkemalla, kädet riittävät. Rhododendronien kompakti juuripaakku mahdollistaa kasvien siirron varsin vanhoillakin pensailla. Näin ollen istutukset voidaan aluksi tehdä suhteellisen tiheiksi. Istutusetäisyys voi olla 60-80 cm, jos taimet harvennetaan myöhemmin.

Sekä atsaleat että alppiruusut viihtyvät mainiosti suomalaisessa happamassa metsämaassa. Jos istutuspaikan maa on turvepitoista, sitä ei tarvitse parantaa millään tavalla. Tärkeimmät perustustyöt metsäpuistossa ovatkin liikojen puiden kaato ja vesakon torjunta. Koivu ja kuusi eivät sovi seuralaiskasveiksi sen kummemmin atsaleoille kuin alppiruusuillekaan, ja vaahterankin seuraa kannattaa välttää. Männikkö on mitä mainioin, kunhan se on sopivan harva. Useimmiten lehtensä varistavat atsaleat viihtyvät aurinkoisemmassa paikassa kuin ainavihannat alppiruusut. Ne myös vaativat enemmän valoa kukkiakseen kunnolla. Valoa ja aukeita paikkoja tarvitaan myös kunnollisen ruskan kehittymiseen sekä varmempaan tuleentumiseen. Kun kotipuutarhassa alppiruusuille tulee varata mahdolliset männiköt ja varjopaikat, voi atsaleoita sijoittaa melkein minne vain, kunhan maaperä tehdään niille sopivaksi ja riittävästä kosteudesta huolehditaan.

Eräs tärkeä metsämaan etu rakennettuun puistoon verrattuna on rikkaruohojen vähyys. Hidaskasvuisina atsaleat eivät pärjää kilpailussa rikkaruohojen kanssa. Sen sijaan metsän kasvit, mm. mustikka, puolukka, suopursu, sopivat hyvin atsalean seuraksi. Mustikan ja suopursun luontaiset kasvupaikat kelpaavatkin usein sellaisenaan saman kasviheimon atsaleoille ja alppiruusuille. Vaikka katteista ei olekaan suurta hyötyä rikkaruohontorjunnassa, kasvit hyötyvät niistä, sillä ne pitävät maan lämpötilan ja kosteuden tasaisena ja estävät roudan pääsyn kovin syvälle. Saman asian esteettisemmällä tavalla ajavat maanpeitekasvit. Atsaleoita voi etenkin alkuvuosina hieman lannoittaa kloorittomalla rhodo- tai perunalannoksella. Myöhemmin eloperäinen kate ja maatumaan jätetyt lehdet riittävät ainakin metsäpuistossa.

Atsaleajalostusta Suomessakin

Puistoatsalean jalostus Suomessa aloitettiin vuonna 1988 Helsingin yliopiston kasvibiologian laitoksella. Tavoitteenamme on luoda monipuolinen lajikkeisto, joka menestyy Suomen ilmasto-olosuhteissa. Aluksi teimme risteytyksiä Suomessa menestyneiden pensaiden kesken. Lisävaihtelua aineistoon saatiin Ruotsista ja Minnesotasta. Ensimmäisten vuosien risteytyksistä syntyi kymmeniä tuhansia risteymätaimia, joista 18 000 istutettiin kenttäkokeisiin Helsingin kaupungin puistoihin sekä Mustilan arboretumiin Elimäelle. Myöhemmin taimia on istutettu myös Kotkaan. Vuoden 1992 risteytysaineisto, lähes 2800 tainta, on kotoisin USA:sta ja kärsii täällä liian lyhyestä kesästä. Uusimmat siementaimet ovat omien risteymien kesken tehdyistä risteytyksistä ja ne istutetaan ensi kesänä. Jalostusohjelman puitteissa istutetuista reilusta 21000 taimesta noin puolet on karsiutunut. Syynä eivät niinkään ole olleet pakkaset kuin kuivat kesät.

Jalostusaineiston atsaleoiden kukintaa on tarkkailtu kesästä 1993 lähtien. Parhaiten kukkineista ja samalla muutenkin hyvännäköisistä pensaista noin 80 on valittu monistettavaksi klooneiksi. Ensivaiheessa lisäykseen on valittu lähinnä sellaisia pensaita, joiden kukat ovat yksivärisiä keltaisia, oransseja tai erilaisia vaaleanpunaisia. Lajike-ehdokkaat sijoitetaan kloonikokeisiin noin viidelle paikkakunnalle vyöhykkeille I-V ja niiden menestymistä seurataan viitisen vuotta ennen parhaiden nimeämistä lajikkeiksi. Lajikekokeita ei kuitenkaan ole vielä päästy perustamaan, koska mikrolisäys on osoittautunut odotettua hankalammaksi. Lajikkeita saadaan siis odotella kauppoihin vielä jonkin aikaa.