Hevoskastanjat (Aesculus)

Vuoden puusuku 2019

Hevoskastanjan nuppu. Kuva Juha Fagerholm

Dendrologian seura on valinnut vuoden 2019 puusuvuksi hevoskastanjat. Vuoden puusuku on valittu vuodesta 2001 lähtien. Sitä ennen, vuosina 1977–2000, käytiin vuoden puulajeina läpi 24 luonnonvaraista kotimaista puulajia.

Hevoskastanjan suvussa (Aesculus) on laskutavasta riippuen kaiken kaikkiaan 12–15 lajia. Hevoskastanjat eivät nimestään huolimatta ole läheistä sukua varsinaisille kastanjoille (Castanea). Lähin suomalaisille tuttu suku ovat vaahterat (Acer). Sekä hevoskastanjat että vaahterat sijoitetaan nykyään tavallisesti saippuamarjakasvien heimoon (Sapindaceae), johon muutoin kuuluu vain lämpimän ilmaston kasveja.

Hevoskastanjat ovat sisältämiensä saponiinien ja glukosidien vuoksi myrkyllisiä, eivätkä pähkinät ainakaan sellaisenaan kelpaa edes hevosten saati ihmisten ravinnoksi. Puuaineen keveys ja pehmeys rajoittavat puutavaran käyttöä, eikä hevoskastanjoilla missään ole suurta metsätaloudellista merkitystä. Hevoskastanjat ovat kuitenkin jo kauan olleet suosittuja koristepuita, ennen muuta näyttävien kukintojensa, mutta myös komean lehdistönsä puolesta. Kookkaimmista hevoskastanjalajeista kasvaa suuria metsä- tai puistopuita; pienimmät jäävät pensaiksi.

Hevoskastanjat ovat helposti tunnistettavia: vastaavia kookkaita, sormilehdykkäisiä lehtiä ei ole muilla Suomessa menestyvillä puuvartisilla kasveilla. Useimmat eteläsuomalaiset lienevät olleet hevoskastanjan tekemisissä jo lapsuudessaan; jos ei muuten niin potkiskellen piikkisiä hedelmiä ja isoja pyöreitä pähkinöitä, joita syksyisin putoilee suurin määrin puistojen nurmikoille siellä, missä kookkaita hevoskastanjoita kasvaa. Niitä kasvaa Etelä-Suomessa paljon ja maan keskiosissakin nykyisin siellä täällä, suurin piirtein Joensuu–Oulu-linjaa myöten ainakin edullisilla paikoilla ja pensasmaisesti menestyen. Suomessa kohtaa ylivertaisesti useimmin balkaninhevoskastanjan (A. hippocastanum), joka on Euroopan ainoa luonnonvarainen hevoskastanjalaji. Sitä on kasvatettu Suomessa tiettävästi ainakin 1600-luvulta lähtien.

Uuden maailman hevoskastanjoista pisimpään Suomessa on viljelty Appalakeilta kotoisin olevaa keltahevoskastanjaa (A. flava, syn. A. octandra). Vanhoja keltahevoskastanjoja kasvaa ainakin Arboretum Mustilassa Elimäellä ja Pitkäniemen sairaalan puistossa Nokialla. Keltahevoskastanjan pienempikokoinen ja läntisempi sukulainen ohionhevoskastanja (A. glabra) tuotiin Suomeen viimeistään Mustilan 1993 siemenkeruumatkan tuomisina.

Hevoskastanjoilla on tyypillinen reliktikasvien levinneisyys: niiden nykyiset kasvualueet ovat jääkausilta säästyneitä jäänteitä aiemmasta, paljon laajemmasta levinneisyydestä, ja ne menestyvät viljeltynä huomattavasti alkuperäaluettaan pohjoisempana. Näin ollen voisi Suomessa kokeilla ennakkoluulottomasti myös kaakkoisen Pohjois-Amerikan hevoskastanjalajeja teksasinhevoskastanja (A. arguta), hurmehevoskastanja (A. pavia), huiskahevoskastanja (A. parviflora) ja A. sylvatica. Suurilehtinen japaninhevoskastanja (A. turbinata) kasvoi pitkään Helsingin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Intian, Kiinan ja Kalifornian hevoskastanjalajit ovat kotoisin tuntuvasti Suomea lämpimämmästä ilmastosta, mutta niidenkin talvenkesto voi olla oletettua parempi. Joku harrastaja lienee niitäkin jo kokeillut.

Lähisukuiset hevoskastanjalajit risteytyvät lähekkäin kasvaessaan kerkeästi sekä luonnossa että viljelyksillä. Tunnetuin on balkaninhevoskastanjan ja hurmehevoskastanjan risteymä eli punahevoskastanja (Aesculus × carnea). Suomessa kasvavista ohion- ja keltahevoskastanjoista ehkä huomattavakin osa saattaa olla näiden lajien välistä risteymää ternihevoskastanjaa (Aesculus × marylandica). Mahdollisesti Suomessa kasvaa myös japanin- ja balkaninhevoskastanjan risteymää, jättihevoskastanjaa (A. × hemiacantha). Risteymiä ei ole helppo tunnistaa. Ylipäätään eri hevoskastanjalajien menestymisestä kaivataan lisää tietoa.

Kaksi uutta uhkatekijää ovat tehneet perinteikkäästä balkaninhevoskastanjasta viherrakentajille kyseenalaisen puun. Ensimmäinen niistä on kastanjanmiinaajakoi (Cameraria ochridella), joka löydettiin Makedoniasta 1980-luvulla. 1990-luvulla se alkoi levitä erittäin nopeasti eri puolilla Eurooppaa. Ensimmäinen havainto Suomesta on vuodelta 2006. Kastanjanmiinaajakoi luetaan nykyisin Lounais-Suomessa vakiintuneeksi lajiksi. Sen toukkien nakertamat käytävät saavat lehdet ruskistumaan jo kesällä. Täysikokoinen puu ei tästä sanottavasti kärsi. Vakavampi uhka on kuoren alle iskevä hevoskastanjan syöpä (Pseudomonas syringae pathovar. aesculi), joka voi tappaa nopeasti isonkin puun. Tämä bakteeritauti on aiheuttanut paljon tuhoja mm. Englannissa. Helsingin Tokoinrannasta sitä löydettiin 2015, ja sairastuneet puut hävitettiin.

Niin harrastajien kuin ammattilaistenkin katseiden tulisi tässä tilanteessa kääntyä myös suvun muihin lajeihin, joita on toistaiseksi istutettu Suomessa hyvin vähän. Itäisen Pohjois-Amerikan lajeista saadut kokemukset osoittavat niiden menestyvän huomattavasti nykyistä kasvualuettaan pohjoisempana. Suomessa ohion- ja keltahevoskastanja vaikuttavat balkaninhevoskastanjaa talvenkestävämmiltä. Löytyisikö niistä kestävyyttä myös uusia uhkia vastaan? Tämä on tärkeä lisäsyy nostaa juuri hevoskastanjat vuoden puusuvuksi.

Jäsenlehteemme Sorbifoliaan toivotaan niin harrastajien kuin ammattilaisten kirjoituksia hevoskastanjoista.

Jaakko Saarinen