Jalavat (Ulmus)

Vuoden puusuku 2020

Jalavat ovat Dendrologian Seuran valitsema Vuoden puuvartissuku 2020. Jalavakasvien (Ulmaceae) heimoon on perinteisesti luettu kuuluvan noin 6 sukua ja 40 lajia. Osa siihen aiemmin kuuluneista suvuista, Celtis ja Trema, on sittemmin liitetty hamppukasveihin (Cannabaceae).

Meillä luontaiset vuorijalava (Ulmus glabra) ja kynäjalava (U. laevis) ovat molemmat erittäin harvinaisia, uhanalaisia ja rauhoitettuja. Istutettuna näkee erityisesti vuorijalavia, kynäjalavan käyttö on ollut vähäistä. Skandinaviassa vuorijalavasta tunnetaan kaksi muotoa: scabra ja montana, joista jälkimmäistä esiintyy Norjassa ja Ruotsissa aivan tunturialueiden tuntumassa. Tanskassa, Ruotsin saarilla ja etelämpänä Euroopassa laajemminkin kasvaa lehtojalava (U. minor) ja Brittein saarilla myös englanninjalava (U. procera). Lehtojalava on meillä harvinainen, mutta kestävä eteläisimmässä Suomessa. Englanninjalava ei liene meillä viljelyssä, tai siitä ei ole tietoja.

Edellisten lisäksi meille on istutettu amerikanjalavaa (Ulmus americana), kivijalavaa (U. thomasii), siperianjalavaa (U. pumila) ja monia vuorijalavan lajikkeita, kuten sateenvarjojalavaa (U. glabra ’Camperdownii’), riippajalavaa (’Horizontalis’) ja kartiojalavaa (’Exoniensis’). Lisäksi kasvatetaan risteymälajikkeita, kuten kujajalavaa (U. minor ’Hoersholmiensis’) ja puistojalavaa (U. × hollandica). Viime mainittu on paikoin yleinen Keski-Euroopassa seuduilla, joilla sen molemmat vanhemmat, vuori- ja lehtojalava, kasvavat lähekkäin.

Amerikanjalavan ohella Pohjois-Amerikassa esiintyvät muun muassa Ulmus crassifolia ja U. alata, joiden oksiin voi kasvaa korkkimaisia siipipalteita, kuten myös kivi- ja lehtojalavaan, mikä tekee niistä hyvin eksoottisen näköisiä. Itä-Aasiassa esiintyyvät kiinanjalava (U. parvifolia) ja japaninjalava (U. japonica), jotka lienevät jalavataudin (Ophiostoma ulmi) kestoltaan läntisiä lajeja parempia.

Jalavista kasvaa suuria ja hyvin näyttäviä puita. Myös kova puuaines on ollut aina haluttua materiaalia puusepänteollisuudessa. Jalavat ovat olleet Euroopassa perinteisesti edustavimpien kartanopuistojen tärkeimpiä puita, esimerkiksi Brittein saarilla, Tanskassa ja Ruotsin Skånessa. Meilläkin niitä on istutettu runsaasti kaupunkien puistoihin ja kartanoiden pihoille. Jalavataudin aiheuttama tuho on siksi syvästi satuttanut pohjoiseurooppalaista kulttuurimaisemaa. Taistelu taudin leviämistä vastaan lienee kaikkialla hävitty kärjistetysti lopulta yksityisen ja julkisen maanomistuksen rajalla. Viranomaisilla ei ole ollut valtuuksia tai resursseja mennä torjumaan tautia yksityisiltä tonteilta.

Jalavat kukkivat aikaisin keväällä lehdettöminä. Vuorijalava jo huhtikuussa ja kynäjalava vähän myöhemmin. Kukinto on sarja, kynäjalavalla vuorijalavaa selvästi harsumpi. Yksittäinen kukka on kaksineuvoinen, pieni vaatimaton, yhdislehtinen, 4- tai 5-liuskainen. Heteitä kukassa on 4 tai 5 ja emejä 1. Kukinnoista kehittyy pian oksissa hyvin näkyviä siemenkimppuja. Kynäjalavan silmut ja lehdet ovat vuorijalavan vastaavia hieman sirommat ja teräväkärkiset. Vuorijalavan tyveltään epämukaisen ja sahalaitaisen lehden tyypillinen piirre on sen pinnan huomattava karheus.

Jalavat tekevät runsaasti pieniä siipipalteisia pähkylöitä, jotka itävät helposti suotuisissa paikoissa. Siipipalteen avulla ne lentävät helposti pienenkin tuulenvireen mukana. Kulttuuriympäristöissä jalavista tulee siksi helposti karkulaisia, jotka alkavat kukoistaa esimerkiksi pensastoissa ja rakennusten kivijalkojen vierillä, jopa rikkoutuneella asfaltilla. Kaupungeissa näkee nykyisin jo juhannuksen aikoihin runsaasti, joskus kasoittain vaalean ruskeita siipipalteisia pähkylöitä katukivetysten reunoilla kaikkialla, missä jalavia kasvaa.

Vuorijalava viihtyy parhaissa eteläsuomalaisissa lehdoissa ja hieman pohjoisempana tyypillisiä kasvupaikkoja ovat puronvarret Hämeessä ja Keski-Suomessa, esimerkiksi Korpilahden Vaarunvuorella. Niissä se on menestynyt aiempina kylmempinä kausina ehkä edullisen lämpötalouden vuoksi. Virtaava vesi voi luovuttaa ankarina pakkaskausina riittävästi lämpöä sen juurille. Puroesiintymät ovat usein aivan pieniä ja puiden lukumäärä on voinut supistua kriittisesti, joskus vain muutamaksi yksilöksi. Pieni populaatiokoko altistaa ne sisäsiitokselle, mikä edelleen voi heikentää kilpailukykyä.

Kynäjalavan tärkein esiintymisalue on Vanajaveden – Pyhäjärven – Kuloveden rantamilla, joilla keväisten jäiden liikkeet voivat puskea rantavalleja ja aikaansaada sopivia paljastumia siementen nopeaan itämiseen. Vanhempia jalavapuita ja -ryhmiä näkee vielä siellä täällä aiempien vedensäännöstelyn mukaisilla rantatasoilla, siis näitä tuoreempia esiintymiä ylempänä. Luontaisten puiden määrä saattaa molemmilla jalavilla jäädä ehkä vain noin kymmenentuhannen yksilön paikkeille.

Jalavia uhkaa maailmanlaajuisesti JALAVATAUTI, Ophiostoma ulmi, jota levittävät mantokuoriaiset, Scolytus, esimerkiksi S. multistriatus, S. scolytus ja S. laevis. Ne valikoivat syöntikohteensa osin kokonsa mukaisesti: pienimmät lajit viihtyvät pääosin hennoimmissa oksissa ja suuremmat taas järeämpien oksien ja haarojen kuoren alla. Kynäjalavien vähäisempi alttius taudille ei välttämättä perustu resistenssiin, vaan hyönteisten haluttomuuteen hakeutua sille, esimerkiksi juuri sen sirojen oksien vuoksi.

Jalavatautia levittäviä kuoriaislajeja tavataan nykyisin yleisesti jo Baltiassa ja Ruotsissa. Jalavatauti on levinnyt yleensä hyvin tuhoisana jo lähes kaikkialle muualle jalavien esiintymisalueelle, paitsi Suomeen. Rajan yli tauti uhkaa levitä hyvin pian Karjalan kannakselta ja mahdollisesti myös Ruotsista. Leviämisen varalta ja sen torjunnan tueksi on Ruokavirasto laatinut varautumissuunnitelman, vaikka taudin torjuntaan ei enää muualla sen laajan leviämisen vuoksi enää panosteta. Meilläkään jalavatauti ei siksi kuulu oikeastaan enää niihin lajeihin, joihin viranomaiset voivat torjuntaa erityisesti kohdistaa, mutta taudin varmistamiseen näytteistä on luvattu apua. Torjunta tulee siis jäämään paljolti viheralan oman aktiivisuuden varaan ja siihen olisi syytä valmistautua viimeistään nyt. Erityisesti Kaakkois-Suomessa, pääkaupunkiseudulla ja Turun lähialueilla on aihetta valppauteen!

Jalavataudista on aikojen saatossa muodostunut alkuperäistä tuhoisampia kantoja, kuten Ophiostoma novo-ulmi. Vähiten tuhoja ja kestävimpiä taksoneita on ehkä Aasiassa. Myös Pohjois-Amerikassa tilanne lienee Eurooppaa hieman lohdullisempi. Aivan kaikkea perimästä ei liene millään lajilla vielä menetetty ja eniten toiveita on asetettu kestävimpien yksilöiden ja etenkin itäisten lajien kanssa tehtyjen risteytysten varaan. Näitä ainakin osin resistenttejä hybridilajikkeita ovat mm. englantilaisilla sivustoilla mainitut: ’Columella’, ’Autumn Gold’ ja ’Tonge Mill’, ja amerikkalaisilla, esim. ’Accolade’, Independence’ ja ’New Harmony’. Jalavat ovat hieno, arvokas puusuku, johon kohdistuvat monet uhkat ovat meillä torjuttavissa, jos vain tulossa oleviin ongelmiin paneudutaan ennakolta ja toimiin ryhdytään ajoissa riittävällä tarmolla!

Meillä vanhoja kookkaita jalavia vaivaa erityisesti myös JALAVANPAKURI, Inonotus ulmicola. Tauti on sukua koivun pakurille, mutta on jalavalla merkittävästi ärhäkämpi. Rihmasto saattaa nopeasti lahottaa kuoren alla paksuja rungon osia, ja kun puuaines lopulta pettää tai kuori halkeaa, voi sen alta paljastua runsaasti kirkkaankeltaista itiöpölyä. Salakavala lahoaminen tekee taudista hankalasti seurattavan ja sen nopea kehittyminen saattaa yllättää kokeneenkin puiden hoitajan. Vakavilta onnettomuuksiltakaan ei olla vältytty.

Juha Raisio