Vuoden puuvartissuku 2024
Dendrologian Seuran valitsema Vuoden puuvartissuku 2024 on koivut (Betula). Koivut kuuluvat koivukasvien (Betulaceae) heimoon, jonka muita sukuja ovat lepät (Alnus), valkopyökit (Carpinus), pähkinäpensaat (Corylus) ja humalapyökit (Ostrya).
Koivun suvulle on vaikea esittää tarkkaa lajimäärää, arviot vaihtelevat 30 ja 60 lajin välillä. Syynä tähän ovat lajien risteytyminen keskenään ja lajien sisäinen morfologinen vaihtelu. Suurin osa koivulajeista kasvaa pohjoisen pallonpuoliskon viileässä ja lauhkeassa vyöhykkeessä. Koivun suvussa on sekä avoimien ja valoisien alueiden pioneeripuulajeja että sukkession loppuvaiheen sekametsien lajeja. Koivuja kasvaa monenlaisilla kasvupaikoilla. Jotkut lajit ovat sopeutuneet soille tai jokien tulvarannoille, toiset taas menestyvät pohjoisen tai vuoristojen metsänrajan ankarissa ilmasto-oloissa. Monin paikoin koivut ovat ekologisesti ja metsätaloudellisesti merkittäviä metsäpuita.
Koivut ovat lehtensä varistavia puita, pensaita tai varpuja. Niille kaikille yhteistä on haarajatkoinen kasvutapa ja kierteinen lehtiasento. Koivujen lehdet ovat yleensä ehyet ja hammaslaitaiset, mutta niiden muoto voi vaihdella pienestä ja pyöreästä pitkään ja soikeaan. Lehtisuonipareja voi olla muutama tai useita. Koivujen kuori vaihtelee sileästä ja suikaleina irtoavasta tuohesta karkeauurteiseen ja jopa pörröliuskaiseen kaarnaan. Kuoren väri vaihtelee valkoisesta tummanruskeaan.
Koivut ovat tuuli- ja ristipölytteisiä sekä yksikotisia, ja niiden kukat ovat yksineuvoisia, toisin sanoen niillä on samassa puussa erikseen hede- ja emikukintoja. Hedekukinnot ovat riippuvia norkkoja, mikä on sopeutuma tuulipölytykseen. Yksittäiset kukat ovat pieniä ja rakenteeltaan yksinkertaisia, ja kolmen kukan ryhminä kiinni norkon keskirangassa. Koivujen siemenet ovat lenninsiivellisiä pähkylähedelmiä.’
Koivulajien tunnistamisessa käytettäviä tuntomerkkejä ovat tuohen ja kaarnan väri, lehtilavan muoto, suoniparien lukumäärä, lehden laidan hampaisuus, nuorten vuosikasvainten karvaisuus ja nystyisyys, pähkylän lenninsiipien koko sekä norkkosuomujen muoto ja karvoitus.
Suomessa kasvaa luonnonvaraisena kolme koivulajia: rauduskoivu (Betula pendula), hieskoivu (B. pubescens) ja vaivaiskoivu (B. nana).
Raudus- ja hieskoivu ovat molemmat kasvutavaltaan puumaisia ja yleensä yksi- ja suorarunkoisia saavuttaen 20–30 metrin pituuden. Morfologisten erojen perusteella on lajien tyypilliset yksilöt helppo tunnistaa, mutta usein löytyy erilaisia välimuotoja, joiden lajinmääritys on hankalampaa, erityisesti vanhoista yksilöistä.
Sekä raudus- että hieskoivulle ominainen piirre on runkoa peittävä valkea tuohi. Rauduskoivun eteläisellä nimimuodolla rungon tyviosa alkaa kaarnoittua ja halkeilla jo nuorella iällä. Myöhemmin kuori muuttuu syväuurteiseksi, karkeaksi ja tummaksi kaarnaksi, mutta pohjoisessa lapinrauduskoivussa näin ei tapahdu. Hieskoivun runko ei juurikaan kaarnoitu. Sen rungon tyvi voi olla vielä vanhanakin sileän tuohen peittämä. Hieskoivu onkin raudusta parempi tuohikoivu.
Rauduskoivun lehdet ovat kolmiomaiset tai vinoneliömäiset, kärjestään pitkäsuippuiset ja laidaltaan toissahaiset. Hieskoivun lehdet puolestaan ovat soikeat tai puikeat ja lyhytsuippuiset ja vain kertaalleen sahalaitaiset. Rauduskoivun lehden pinta ja lehtiruoti ovat kaljut, kun taas hieskoivun lehtiruoti ja usein myös lehden pinta ovat karvaiset. Rauduskoivun lehdet ovat sitkeämmät kuin hieskoivulla, jolla lehdet repeävät helpommin, mikä tekee rauduksesta paremman vihtakoivun.
Rauduskoivun taimissa ja nuorissa puissa vuosikasvaimet ovat kaljut ja tavallisesti karkeiden nystyjen peittämät, hiekoivulla puolestaan karvaiset ja nystyttömät. Vanhemmissa puissa nämä tuntomerkit eivät ole selviä. Rauduskoivulla oksien uloimmat kärjet ovat usein alaspäin riippuvat ja rennot, mistä johtuu myös sen tieteellinen lajinimi pendula, riippuva. Hieskoivun tieteellinen nimi liittyy sen versojen karvaisuuteen, pubescens karvainen. Talvisilmut ovat rauduskoivulla kuivat, hieskoivulla tahmeat.
Rauduskoivun pähkylät (siemenet) ovat kaljuja ja niiden siipipalteet ovat leveät, ja norkkosuomujen liuskat teräväkärkiset ja sivulle tai takaviistoon siirottavat. Hieskoivulla pähkylät ovat karvaisia ja niiden siipipalteet kapeat sekä norkkosuomujen liuskat ovat tylppäkärkiset ja etuviistoon siirottavat.
Raudus- ja hieskoivulla on eri kromosomiluvut; rauduskoivu on diploidi, sillä on 28 kromosomia (perusluku 14 kaksinkertaisena). Hieskoivu on tetraploidi, sillä on sama perusluku 14 on nelikertaisena, eli 56 kromosomia. Vakiintuneen käsityksen mukaan raudus- ja hieskoivu eivät yleensä risteydy keskenään. Niiden välillä on risteytymisen estomekanismi (inkompatibiliteetti), jonka ansiosta toisen lajin siitepöly ei idä toisen lajin emikukan luotilla, etenkin niin, ettei rauduskoivun siiteputki kasva hieskoivun emin luotilla. Tähän estomekanismiin vaikuttaa kukinta-ajan lämpötila siten, että kylmissä oloissa esim. Pohjois-Suomessa risteytymistä voisi tapahtua helpommin. Toisinaan löytyy vaikeasti tunnistettavia yksilöitä, joissa on molempien lajien tuntomerkkejä, joten kysymys raudus- ja hieskoivun risteytyvyydestä olisi kiinnostavaa selvittää tarkemmilla tutkimuksilla.
Koivut kukkivat samaan aikaan kuin lehdet puhkeavat, eteläisessä Suomessa tavallisesti toukokuun alkupuolella, lämpiminä keväinä jo huhtikuun lopulla. Rauduskoivu tulee lehteen noin viikkoa ennen hieskoivua ja kellastuu syksyllä vastaavasti viikkoa myöhemmin kuin hieskoivu. Lehteen tulo ja kukinta ovat aikaistuneet keväiden lämpiämisen myötä kymmenkunta päivää viimeisen sadan vuoden aikana. Koivujen siitepöly on merkittävä allergeeni, ja erityisesti kuivalla ja lämpimällä säällä sitä voi olla ilmassa suuria määriä. Siemenet kypsyvät ja varisevat heinä-elokuussa. Siemensato vaihtelee vuodesta toiseen, hyvinä siemenvuosina siemeniä ja norkkosuomuja tuntuu olevan kaikkialla. Koivut ovat pioneeripuulajeja, aukeiden alojen tehokkaita metsittäjiä. Molemmat lajit voivat uudistua myös kantovesoista, joskin voimakas vesomistaipumus on hieskoivulle ominainen.
Rauduskoivu kasvaa miltei koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Pohjoisin yhtenäinen rauduskoivumetsikkö on Kittilän Sätkenävaaran geenireservimetsikkö. Hieskoivu kasvaa koko maassa ja erityisen runsaana Pohjanmaan ja Länsi-Lapin soisilla seuduilla. Nykyisen käsityksen mukaan rauduskoivun levinneisyysalue ulottuu Brittein saarilta Tyynelle merelle ja edelleen Pohjois-Amerikan luoteisosaan. Hieskoivun levinneisyysalue on jonkin verran rauduksen levinneisyyttä pohjoisempi ulottuen Euraasian poikki Lena-joelle. Välimeren alueelta se puuttuu.
Koivut menestyvät parhaiten ravinteikkailla hieta- ja moreenimailla, mutta sekä raudus- että hieskoivua tavataan monenlaisilla kasvupaikoilla tuoreilta ja runsasravinteisilta metsämailta aina kuiville kankaille ja kallioille. Rauduskoivu ei menesty kosteilla ja vähähappisilla mailla, vaikka sitä joskus tavataan ohutturpeisilta ja ojitetuilta soilta. Hieskoivu taas on tyypillisesti soiden, kuten korpien, koivulettojen, viljavien rämeiden ja ojikkojen sekä rantojen puulaji.
Molemmat koivulajit ovat hajaputkiloisia lehtipuita, ja niiden puuaine on homogeenista ja vaaleata. Rauduskoivun puuaine on hieman painavampaa ja lujempaa kuin hieskoivun, mutta käytännössä lajeja ei erotella puuaineen perusteella. Kasvaessaan sille sopivilla hyvillä kivennäismailla rauduskoivu on hieskoivua selvästi parempi puuntuotokseltaan ja rungon ulkoiselta laadultaan.
Rauduskoivusta erotetaan kolme muunnosta: etelänrauduskoivu (var. pendula), lapinrauduskoivu (var. lapponica) ja visakoivu (var. carelica). Lapinrauduskoivu eroaa eteläisestä nimimuodosta (var. pendula) vaalean ja sileän tyvikaarnansa ansiosta. Visakoivu puolestaan eroaa tavallisesta rauduskoivusta muun muassa kasvutavaltaan ja visautuneen, koristeellisen ruskeakuvioisen puuaineensa ansiosta. Visakoivu on esitelty Sorbifolian vuoden 2022 numeroissa.
Hieskoivu puolestaan jaetaan kahteen alalajiin: metsähieskoivu (ssp. pubescens) ja tunturikoivu (ssp. czerepanovii). Pohjoinen alalaji tunturikoivu on kehittynyt hies- ja vaivaiskoivun risteytymisen kautta. Tunturikoivu on tavallisesti monirunkoinen, ja sen lehdet ovat paksut, kiiltävät ja hieskoivun lehtiä pyöreämmät ja syysväriltään oranssinpunaiset lehdet. Tunturikoivikot boreaalisen havumetsän ja puuttoman paljakan välissä ovat Fennoskandian subalpiinisen alueen erityispiirre. Täällä metsänrajan muodostaa tunturikoivu, toisin kuin monilla muilla alueilla, joilla havupuut ovat metsänrajapuita.
Vaivaiskoivu (B. nana) on kolmas Suomessa luonnonvaraisena kasvava koivulaji. Se on alle metrin korkuinen pensas tai varpu, jonka versot ovat jäykät, pystyt ja tummat ja uudet vuosikasvaimet tiheäkarvaiset ja nystyttömät. Vaivaiskoivun lehdet ovat pienet, pyöreät, paksut, kaljut, nyhälaitaiset ja syysväriltään punaiset. Vaivaiskoivu kasvaa koko maassa rämeillä ja kangaskorvissa ja Pohjois-Suomessa myös kangasmetsissä ja tuntureilla. Eteläisimmässä-Suomessa se on melko harvinainen. Vaivaiskoivu alalajeineen on sirkumboreaalinen.
Usein nähtyjä viherrakentamisen puita ovat rauduskoivun liuskalehtiset muodot pirkkalankoivu (Betula pendula f. bircalensis), loimaankoivu (f. crispa) ja taalainkoivu (’Dalecarlica). Riippakoivulla (f. tristis) oksien kärjet ja sivuhaarat ovat hyvin pitkät ja riippuvat. Hieskoivulla erikoismuotoja tavataan vähemmän kuin rauduksella. Yksi harvoista on punakoivu (B. pubescens f. rubra). Se löydettiin Ylikiimingistä 1970-luvulla, ja siitä on tullut kasvullisesti monistettuna suosittu koristepuu. Pohjoisen alkuperänsä ansiosta se menestyy myös Lapissa Inaria myöten. Toinen hieskoivun erikoisuus on riepukoivu (f. hibernifolia), jonka kuihtuneet lehdet eivät varise syksyllä vaan pysyvät puussa useita vuosia vähitellen ränsistyen, mikä saa puun näyttämään resuiselta.
Ulkomaisista koivulajeista Suomessa on eniten kokeiltu pohjoisamerikkalaista paperikoivua (B. papyrifera), jota on kasvatettu pienialaisina metsänviljelminä. Koeviljelyksissä se on jäänyt lyhytrunkoiseksi ja haaraiseksi ja siten tuotokseltaan ja rungon laadultaan raudus- ja hieskoivua heikommaksi.
Muita Suomessa kokeiltuja ulkomaisia koivulajeja on kasvatettu yksittäisinä puina tai pieninä puuryhminä kasvitieteellisissä puutarhoissa ja puulajipuistoissa. Niitä ovat muun muassa keltakoivu (B. alleghaniensis), kivikoivu (B. ermanii), sokerikoivu (B. lenta), monarkkikoivu (B. maximowicziana), mustakoivu (B. nigra) ja poppelikoivu (B. populifolia). Paperikoivun tavoin ne jäävät kasvu- ja laatuominaisuuksiltaan selvästi kotimaisia koivuja heikommiksi, eikä niillä ole tähänastisten kokeilujen perusteella ole ainakaan metsätaloudellista käyttöä Suomessa. Ne voivat kuitenkin olla kiinnostavia viherrakentamisessa, tutkimuksessa ja metsänjalostuksessa.
Suomessa pitkään harjoitetun kaskiviljelyn seurauksena syntyi etenkin itäiseen Suomeen laajoille alueille koivuvaltaisia metsiä, kun koivut runsaasti siementävinä pioneeripuina uudistuivat viljelystä hylätyille kaskialoille. Koivuja oli maisemassa paljon, etenkin kun rakentamiseen paremmin soveltuvat havupuut oli hakattu. Asumuksia ympäröivät koivikot loivat pohjan koivupuun runsaalle perinnekäytölle erilaisissa astioissa sekä tarve- ja työkaluissa. Koivun tuohesta tehtiin monenlaisia säilytys- ja kuljetusrasioita, kontteja, virsuja, lippoja jne.
Runsaat koivuvarat mahdollistivat myös koivun teollisen käytön, ensin vaneritehtaissa ja myöhemmin kuiduttavassa teollisuudessa. Metsätaloudessa suhtautuminen koivuun on vaihdellut suoranaisesta ”koivuvihasta” viimein koivun arvostukseen kolmantena pääpuulajina. Vuonna 1988 järjestetyssä kansanäänestyksessä rauduskoivu valittiin Suomen kansallispuuksi.
Koivun mekaaninen jalostus sahoilla teollisessa mitassa käynnistyi 1800-luvun puolivälissä. Vaalea ja laadukas koivusahatavara on arvokasta huonekalupuuta sekä sisustamisen ja suomalaisen muotoilun erikoismateriaalia. Koivusta on saatu myös parhaat vanerit ensin huonekaluihin ja muuhun sisustukseen ja sittemmin rakennusteollisuuteen ja kuljetusvälineisiin, kuten kontteihin, lentokoneisiin ja nykyisin LNG-kaasutankkereihin. Ulkorakentamiseen koivupuu ei sovellu. Mielenkiintoinen käyttökohde olivat lankarullat, joita alettiin valmistaa vuonna 1873, ja joista tuli merkittävä vientiartikkeli joksikin aikaa.
Koivun käyttö kuiduttavassa teollisuudessa alkoi 1950-luvulla, kun keksittiin menetelmä valmistaa koivusta sulfaattisellua. Siihen asti pieniläpimittainen koivu oli kelvannut vain polttopuuksi. Lyhytkuituisesta koivupuusta valmistetaan painopaperia, erilaisia pakkauksia ja kartonkia. Suuria odotuksia kohdistuu myös koivusta tehdyn liukosellun käyttöön tekstiiliteollisuudessa. Koivu on kautta aikain ollut suosittu polttopuu, koska sillä on suuri lämpöarvo ja se palaa räiskymättä. Sillä saa kuumat löylyt!
Kun kaskikoivikot hupenivat uhkaavasti ja koivun arvostus alkoi kasvaa, rauduskoivua alettiin myös viljellä 1970-luvulta eteenpäin. Viljelymäärät olivat huipussaan 1990-luvulla, mutta noista ajoista on tultu vauhdilla alas, mihin ovat syynä lähinnä korkean hirvikannan aiheuttamat tuhot viljelmillä. Koivun sijaan on ollut turvallisempaa istuttaa kuusta, joka ei hirvelle maistu. Koivua kuitenkin tarvittaisiin kipeästi lisäämään metsänviljelyn puulajikirjoa.
Koivu on tosin hyötynyt tasaikäismetsikkötalouteen kiinteästi liittyvistä avohakkuista. Havupuuvaltaisissa metsissä koivu on yleisyytensä ansiosta merkittävä monimuotoisuuden ylläpitäjä. Jos vain vielä lahoavat koivut saisivat jäädä metsään pökkelöinä, joihin hentonokkainen ja harvinaistunut hömötiainenkin voisi kaivertaa pesäkolonsa.
Koivun taimikoissa merkittävin tuhojen aiheuttaja on hirvi (Alces alces). Myös pienemmät hirvieläimet, valkohäntäkauris (Odocoileus virginianus) ja metsäkauris (Capreolus capreolus) voivat aiheuttaa paikallisesti vahinkoja. Samoin jänikset (Lepus spp.) ja myyrät, kuten peltomyyrä (Microtus agrestis), lapinmyyrä (Microtus oeconomus) ja vesimyyrä (Arvicola amphibius), vahingoittavat taimia. Pohjois-Suomessa porojen (Rangifer tarandus) laidunnus vaikuttaa merkittävästi koivujen uudistumiseen. Koivujen lehtituholaisista tunnetuin on tunturimittari (Epirrita autumnata), jonka 1960-luvun massaesiintymien jäljet näkyvät vieläkin paikoin Ylä-Lapissa. Myös lumimittari (Operopthera fagata) ja hallamittari (O. brumata) voivat aiheuttaa paikallisia tuhoja. Ruskotäpläkärpäsen (Phytobia betulae) toukkakäytävien jäljet näkyvät esteettisenä haittana koivusahatavarassa ja viiluissa. Kookkaisiin puihin iskeytyviä kovakuoriaisia ovat mm. koivun mantokuoriainen (Scolytus ratzeburgi), lehtitikaskuoriainen (Trypodendron lineatum) ja lehtipuupiirtäjä (Hylocoetus dermestoides).
Koivun lehtitaudeista yleisimmin tunnettu on koivunruoste (Melampsoridium betulinum), joka heikentää puiden kasvua ja tappaa istutustaimia. Sen ruosteenruskeat itiöpesäkkeet lehtien alapinnalla saava koivut näyttämään suttuisilta. Koivuntuulenpesäsieni (Taphrina betulina) on talvisessa maisemassa pitkälle näkyvä. Taimitarhoilla taimia vahingoittaa ja tappaa koivunlevälaikku (Phytopthora cactorum), ja istutusalalla puolestaan taimiin voi iskeytyä kuoren vaurioiden kautta koivunversolaikkusieni (Godronia multispora), joka vähitellen tappaa taimen. Myös varttuneilla puilla laho alkaa yleensä mekaanisesta vauriosta. Koivujen lahottajia ovat muun muassa purppuranahakka (Chondrostereum purpureum), taulakääpä (Fomes fomentarius), arinakäävät (Phellinus spp.), pakurikääpä (Inonotus obliquus) sekä pökkelökääpä (Piptoporus betulinus). Koivun tullessa elinkaarensa päähän lahottajat tekevät sen muutoin kovasta puuaineesta otollisen pehmeätä materiaalia kolopesijöiden kodinrakennukseen.
Anneli Viherä-Aarnio