Vuoden puuvartissuku 2023
Dendrologian Seura valitsi vuoden 2023 puuvartissuvuksi jasmikkeet (Philadelphus). Jasmikkeet kuuluvat hortensiakasvien (Hydrangeaceae) heimoon yhdessä muun muassa hortensioiden (Hydrangea) ja nietospensaiden (Deutzia) kanssa. Jasmikkeisiin lukeutuu noin 60 lajia eri puolilta pohjoista pallonpuoliskoa. Monimuotoisimmillaan suku on Pohjois- ja Väli-Amerikassa, jossa voidaan katsoa esiintyvän yli kolmeakymmentä lajia. Aasiassa lajimäärä on tästä noin puolet, Kaukasuksella on kaukasianjasmike (Philadelphus caucasicus), ja eteläisessä Euroopassa pihajasmike (P. coronarius), jonka alkuperäistä levinneisyyttä on vaikea arvioida johtuen pitkästä viljelyhistoriasta.
Kaikki jasmikkeet ovat kasvutavaltaan pensasmaisia, korkeus vaihtelee metristä kuuteen, niiden lehtiasento on hortensiakasveille tyypillisesti vastakkainen ja haarat ovat onttoja tai hohkaisia, kukintojen valkoinen teriö on neliosainen kerrottukukkaisia lajikkeita lukuun ottamatta ja lähes kaikki lajit ovat kesävihreitä. Useimpien jasmikkeiden kukat tuoksuvat, jotkin erittäin voimakkaasti ja toiset heikommin.
Sukutasolle jasmikkeen tunnistaminen on yleensä helppoa, koska eri lajit ovat keskenään niin saman oloisia. Lajitasolle siirryttäessä sukuun perehtymätön määrittäjä törmää äkkiä seinään, mikäli käytössä ei ole kunnollista määrityskaavaa sekä mahdollisesti luppia, sillä lajien luotettava tunnistaminen perustuu pienten piirteiden, kuten verhiön sävyn ja kuluvan kesän haaran karvaisuuden asteen vertailuun. Lajien sisäinen vaihtelu on toisinaan erilaisissa kasvuoloissa dramaattista, jonka vuoksi esimerkiksi lehtien kokoa ja muotoa, sekä pensaan habitusta ei voida pitää luotettavina tuntomerkkeinä. Lisäksi jasmikkeet risteytyvät herkästi keskenään. Eritoten viljelyoloissa rajanveto eri jasmikelajien välillä on ollut hankalaa jo 1800-luvulla, jolloin tutkimusretkiltä Pohjois-Amerikasta ja Aasiasta Eurooppaan tuodut ihastuttavasti kukkivat kasvit herättivät paljon kiinnostusta ja levisivät nopeasti kokoelmasta ja taimistosta toiseen vaihtelevasti nimettyinä. Enemmän ja vähemmän onnistuneita kuvauksia ja määrityskaavoja on sittemmin laadittu useita, uusin apu Suomessa viljeltyjen jasmikelajien ja -lajikkeiden tunnistamiseen löytyy Suomen puu- ja pensaskasviosta (2021).
Siinä missä suomenkielinen nimi rinnastaa kasvit jasmiiniin (Jasminum), englannin kielessä jasmikkeet ovat ”valeappelsiineja” (mock orange), jolla viitataan voimakkaasti tuoksuvien valkoisten kukkien yhtäläisyyksiin varsinaisen appelsiinin (Citrus sinensis) kukkien kanssa. Ruotsin kielen sukunimi schersmin on johdettu persiankielen nimestä sjasmin. Euroopassa pihajasmiketta on myös käytetty menneinä vuosisatoina floristiikassa vaikeasti saatavien eksoottisten jasmiinien kukkien korvikkeena. Ennen Linnén ensi kerran vuonna 1737 antamaa nimeä Philadelphus, jasmikkeista on käytetty monia tieteellisiä nimiä, kuten Frutex ja Syringa. Linné nimesi vuonna 1753 kaksi lajia, eurooppalaisen Philadelphus coronariuksen ja pohjoisamerikkalaisen P. inodoruksen, jotka erosivat lehtilaidoiltaan toisistaan. Pursh kuvasi vuonna 1814 lännenjasmikkeen (P. lewisii), jonka Meriweather Lewis keräsi vuoden 1806 Lewisin ja Clarkin tutkimusretkellä. Ensimmäiset aasialaiset jasmikelajit kuvattiin tieteelle 1830-luvulla, kun Wallich nimesi Himalajalta löytämänsä kasvit Philadelphus tomentosukseksi ja P. triflorukseksi. Ihanasti ahomansikalta tuoksuvista kukistaan tunnettu pikkujasmikkeiden risteymäryhmä sai alkunsa Lemoinen taimistolta Ranskasta Victor Lemoinen pölytettyä pohjoisessa Meksikossa ja Yhdysvaltojen lounaisosissa esiintyvän pienilehtisen Philadelphus microphylluksen kukkia pihajasmikkeen siitepölyllä vuonna 1884.
Suomalaisten kartanoiden puutarhoihin päätyi ensimmäisenä pihajasmike viimeistään 1800-luvulla. Muita meillä pitkään viljeltyjä tyyppejä ovat hovijasmike (Philadelphus pubescens), pikkujasmikkeet (P. Lemoinei-Ryhmä), kameliajasmikkeet (P. Virginalis-Ryhmä), lumijasmike (P. inodorus) ja tähtijasmike (P. lewisii ’Waterton’).
Suomessa kasvatettujen jasmikkeiden taksonomiaa tarkastellut Maarit Kyöstilä kirjoitti pro gradu -tutkielmassaan (1989) Jasmikkeiden suku Philadelphus (Hydrangeaceae) Suomessa, että suunnilleen 1900-luvun puolivälin jälkeen viljelyssä yleistyi pihajasmikkeen kustannuksella niin kutsuttu puistojasmike, jonka nykyisen tulkinnan mukaan nähdään kuuluvan hyvin monimuotoiseen hovijasmikkeeseen. Nyttemmin myös FinE®-tavaramerkin saaneita, MTT:n kenttäkokeissa kestäviksi, terveiksi ja runsaskukkaisiksi havaittuja ternijasmiketta (P. pubescens ’Tuomas’) ja loistojasmiketta (P. lewisii ’Tähtisilmä’) on saatavilla useilta taimistoilta.
Jasmikkeet ovat mutkattomien puutarhakasvien maineessa. Ne viihtyvät auringossa ja puolivarjossa tuoreessa maassa ja sietävät paikalle asetuttuaan ajoittaista kuivuuttakin, eikä niillä tavallisesti esiinny kirvoja kummempia vitsauksia. Monet jasmikkeet ovat kestäviä V-vyöhykkeelle asti. Kukinnan taantumista ja pensaiden risuuntumista ehkäistään poistamalla niistä säännöllisesti kukinnan jälkeen viitisen vuotta vanhoja haaroja. Jasmikkeet kukkivat sydänkesällä, useimmat heinäkuun puolella säistä riippuen parisen viikkoa. Kukinta-aikaa voidaan pidentää istuttamalla useita eri lajeja ja esimerkiksi kerrannaiskukkaisia lajikkeita. Jasmikkeet kukkivat toisen vuoden versoilla, mikä kannattaa muistaa, jos pensaita haluaa leikata muotoon. Riippuen lajivalinnasta, jasmikkeista voidaan kasvattaa eri kokoisia aidanteita ja yksittäispensaita. Vapaasti kasvava, useiden kookkaiden jasmikepensaiden tiheikkö ei mahdu joka pihaan, mutta sellaisen alle muotoutuvassa tunneliverkostossa on tunnelmaa.
Talviasuisen jasmikepensaan olemus ei hivele jokaisen puutarhurin silmää, eikä se enimmän aikaa kerää katseita kasvukaudellakaan. Lisäksi sitä saatetaan pitää hieman tavanomaisena johtuen pitkästä viljelyhistoriasta. Kuitenkin moni istuttaa jasmikkeen saadakseen nauttia sen yltäkylläisestä lyhyen kukinnan hetkestä unohtamatta tuoksuja, joiden hienous perustuu nostalgiaan, eikä niinkään uutuuden viehätykseen.
Pikkujasmikkeen (Philadelphus Lemoinei -Ryhmä) lajike ’Erectus’ on kasvutavaltaan kompakti, pienilehtinen pensas, jonka runsas kukinta tuoksuu ihanasti ahomansikalta.
Hovijasmikkeen (Philadelphus pubescens) kukkien verholehdet ovat vihreitä ja lajikkeen ’Tuomas’ myös selvästi karvaisia.
Amurinjasmikkeen (P. tenuifolius) niukkakarvaisessa verhiössä on kellanvihreää sävyä.
Pihajasmikkeen (P. coronarius) verhiöt ovat valkeita ja kaljuja.
Jasmikeistutukseen saa vaihtelevuutta kukinta-ajan ulkopuolella istuttamalla joukkoon esimerkiksi pihajasmikkeen lajiketta ’Aureus’. Sen keltaisina puhkeavat lehdet vihertyvät kesän edetessä, mutta säilyttävät muita jasmikkeita heleämmän, kauniin kellanvihreän sävyn.
Kameliajasmikkeisiin (Philadelphus Virginalis-Ryhmä) kuuluva ’Bouquet Blanc’.
Kiinalaisessa runossa tuhatluvulta kuvaillaan uniikin pensaan tuoksua; vertaansa vailla – ja kukkien kuohuja, jotka ovat kuin valkeaa vaahtoa vihreässä meressä. Lännenjasmikeristeymä (Philadelphus lewisii) Helsingin Korkeasaaressa.
Aino Anttila