Jaakko Saarinen
Vuoden puuvartissuku 2026 (kuvitettu pdf-versio)
Dendrologian Seuran valitsema vuoden puuvartissuku 2026 on haavat ja poppelit (Populus). Luonnossa poppelit muodostavat ja ylläpitävät elinympäristöjä monille muille lajeille. Ihmistä on aina kiehtonut niiden voimakaskasvuisuus, komeus ja suuri koko. Niille on keksitty monenlaista käyttöä rehun, puutavaran, sellun ja energian tuotannosta maan- ja hiilensidontaan sekä ekosysteemien ylläpitoon ja restaurointiin. Lisäksi niitä on käytetty puisto-, kujanne- ja maisemapuina sekä rohdosten valmistamiseen.
Poppeleitten suku kuuluu pajukasvien (Salicaceae) heimoon. Pajuista erottavia piirteitä ovat muun muassa tuulipölytteisyys sekä erilaistuneet lyhyt- ja pitkähaarat. Pajuilla harvinainen juurivesomisen kyky on tyypillistä monille poppeleille. Suvussa on lajeja kolmestakymmenestä sataan. Määrä riippuu siitä, mihin vedetään raja monimuotoisten, toisilleen läheisten lajien välille. Poppelit myös risteytyvät yleisesti. Nimetyistä sadoista poppelilajikkeista valtaosa on ihmisen aikaansaamia risteymiä, mutta osa on luonnosta löydettyjä erikoisia kasvumuotoja.
Suku on levinnyt ympäri pohjoisen pallonpuoliskon. Suomalaisille tutuin suvun edustaja on pyöreä- ja havisevalehtinen metsähaapa (Populus tremula), joka on varsin yleinen metsäpuu lähes koko maassa. Haavalle läheinen on etelämpänä Euroopassa ja Aasian länsiosissa jokivarsilla kasvava hopeapoppeli (P. alba). Sitä on kasvatettu Suomessa pitkään koristepuuna, ja se on helppo tunnistaa alta valkoisista lehdistään.
Pohjois-Amerikasta Suomeen tuotiin jo 1800-luvulla puistopalsamipoppeli (Populus balsamifera ’Elongata’), kartanopalsamipoppeli (P. balsamifera ’Hortensis’) ja ontarionpoppeli (P. x jackii ’Gileadensis’). Nykyisin niitä tavataan vain vanhoissa istutuksissa. Puistopalsamipoppelin voi löytää viljelyjäänteenä vanhoista kyläympäristöistä ryhminä ja metsiköinä, jotka ovat syntyneet jo tuhoutuneiden vanhojen puiden juurivesoista.
1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua voi pitää poppelien kulta-aikana Suomessa. Maahan koristepuiksi lukuisia uusia poppelilajeja ja risteymälajikkeita, joista merkittävimpänä laakeripoppeli (Populus laurifolia), kartiopoppeli (P. suaveolens ’Pyramidalis’), berliininpoppeli (P. x berolinensis), riippapoppeli (p: ’Wobstii’), ruhtinaanpoppeli (P. ’Rasumowskiana’), tsaarinpoppeli (. ’Petrowskiana’) ja jättipoppeli (P. trichocarpa). Poppelit kiinnostivat myös suomalaista metsäntutkimusta. Metsäntutkimuslaitos, Metsänjalostussäätiö ja Enso-Gutzeit perustivat poppelikokeita ulkomaisten poppelilajien ja -risteymien tutkimusta varten. Saksassa ja Ruotsissa jalostettu nopeakasvuinen hybridihaapa (P. x wettsteinii) kiinnosti myös, ja 1950 alettiin Ruotsinkylän tutkimusasemalla kehittää hybridihaapaa juuri Suomea varten risteyttämällä keskenään kotimaista metsähaapaa ja kanadalaista amerikanhaapaa (P. tremuloides). Hybridihaapa on nykyisin vakiintunut joskin hyvin harvinainen viljelymetsäpuu.
Monet kultakauden poppeleista ovat historiallisten puistojen maamerkkejä, tsaarin- ja hopeapoppeli Suomen suurimpien puiden listalla. Toiset aikanaan merkittävät poppelit ovat lähes hävinneet. Valtaviin mittoihin kasvavat kanadanpoppelit (Populus × canadensis) ovat käyneet hyvin harvinaisiksi. Virginianpoppelia (P. deltoides) on jäljellä kaksi puuta Helsingin Kaivopuistossa ja yksi Tampereen Koskipuistossa. Harkovanpoppelia (P. nig ra ‘Charkowiensis’) on jäljellä yksi vanha puu Helsingin Kalliossa sekä muutamia nuoria yksilöitä. Tummapoppeli (P. balsassa mifera ‘Tristis’) näyttää kadonneen Etelä-Suomesta, mutta sitä saattaa vielä löytää muutamista Pohjanmaan rannikon kaupungeista.
Monissa muissa maissa, meitä lähinnä Ruotsissa, vanhat, arvokkaat poppelit on suojeltu taltioimalla ne uusiin geenivarakokoelmiin. Suomessa poppelit eivät vuosikymmeniin ole juuri kiinnostaneet metsäntutkijoita enempää kuin puutarhureitakaan. Metsäntutkimuksen trendit ovat keskittyneet kotimaisten peruspuitten ympärille, ja monet poppelikokoelmat on hylätty. Eräiden moniongelmaisiksi osoittautuneiden poppeleitten massakäyttö 1970-luvulla lienee vaikuttanut siihen, ettei poppeleita haluta istuttaa puistopuiksi. Myös suuri koko ja vahva juuristo voivat olla nykykulttuurissa poppeleita vastaan.
Suurina, nopeakasvuisina maiseman vihreyttäjinä ei mikään korvaa poppeleita, eikä Suomen oloihin löydy toista lehtipuusukua, joka tarjoaisi näin kookkaina puina sellaista muotojen kirjoa kuin poppelit. Vähintään vanhojen, harvinaisten poppelien säilytys- ja uudistustyöhön tulisi pikimmiten ryhtyä. Poppelit eivät ole pitkäikäisiä, ja kun aika jättää kultakauden suurista poppeleista, menetetään Suomen kulttuurimaisemasta jotain olennaista.
Vanhojen poppeleiden lisäksi meillä on nykyisin uusia, keruumatkojen ja kansainvälisten yhteyksien kautta hankittuja lupaavia poppeleita, sekä kotimaisten risteyttäjien luomuksia. Elämme muuttuvan ilmaston, uusien kasvintuhoojien ja muiden epävarmuuksien aikakautta. Poppeleitten nopeakasvuisuuteen ja ekosysteemiarvoihin sekä eräiden uusien ja vanhojen poppelikantojen elinvoimaan ja talven- ja taudinkestoon olisi ajankohtaista kiinnittää huomiota ja ryhtyä selvittämään, olisiko tästä erityisestä puusuvusta ammennettavaa uudella vuosisadalla.