Heikki Kiuru
Vuoden puusuku 2003
Niinipuu eli metsälehmus (Tilia cordata) on helppo tunnistaa metsässä, jos voi olla varma puun luontaisuudesta. Se on sukunsa ainoa luonnonvarainen laji Suomessa. Muuten eräät lehmuslajit ja risteymät muistuttavat toisiaan sen verran, että niiden määrittäminen on hankalaa. Tässä on sopiva harrastuksen kohde innokkaalle dendrologille, kunhan vain muistaa, että luontopolkujen ja puistojen lehmusten lajimääritykset ovat välillä virheellisiä. Vaikka niinipuusta oli jo vuonna 1977 Dendrologian Seuran tiedotuksissa mielenkiintoisia artikkeleita, on lehmuksista edelleen paljon kirjoittamisen aihetta ja tutkittavaa.
Lehmusten käyttö viherpuina rajoittuu nykyään käytännöllisesti katsoen täysin puistolehmukseen (T. x vulgaris), joka lieneekin paras kookas puu katujen ankeisiin oloihin. Se on niitä harvoja puita, jotka säilyvät pienessäkin avoimessa tilassa asfaltin keskellä kauniina, kunhan saavat juurensa kunnolliseen maahan. Puistolehmusta pidetään metsälehmuksen ja isolehtilehmuksen (T. platyphyllos) risteymänä (Hämet-Ahti ym. 1992). Siinä onkin piirteitä molemmista kantalajeista. Taimena sitä on vaikea erottaa niinipuusta. Kookkaan puun tiivis, säännöllisen pyöreähkö kasvutapa usein pahkuraisine runkoineen eroaa selvästi muista lehmuksista. Runsas runkovesojen muodostus johtuu osaksi puun kannalta liiallisesta leikkaamisesta, mikä taas on tarpeellista katujen varsilla. Pahkuroiden haittana on runsas vesojen muodostus. Metsässä tai puistoissa kehittyneet puistolehmukset kasvattavat vähemmän runkovesoja, jos niiden tyvet ovat varjossa. Puistoissa pitääkin tyytyä mahdollisimman varovaisiin leikkauksiin. Puistolehmuksesta on olemassa kantoja, jotka eroavat toisistaan ulkonäöltään. Myös puiden kunnossa on huomattavia eroja. Onkin tärkeää käyttää istutuksissa Suomeen hyvin sopeutuneita alkuperiä. Koska puistolehmusta lisätään suvuttomasti, ovat kaikki tiettyä kantaa edustavat puut samanlaisia.
Puistolehmusten taimien joukossa esiintyy jonkin verran isolehtilehmusta tuoden kaivattua vaihtelua puistoihin ja kujanteisiin. Isolehtilehmus on Keski-Euroopassa ja Etelä-Ruotsissa yleinen puistopuu. Ruotsissa laji on luonnonvaraisena uhanalainen. Isolehtilehmus on puistolehmusta ja niinipuuta arempi ja vaateliaampi. Väärille paikoille, varsinkin liian syvään istutetut puut ovat usein lehtipuunkoron pahasti vaivaamia. Syynä vaivoihin on varmaankin myös puiden huono alkuperä. Lajin käyttökelpoisuutta ei kuitenkaan pidä arvioida muutamien epäonnistumisien perusteella. Oikealla paikalla kasvava isolehtilehmus on elinvoimaisen rehevä puu. Helsingissä kasvaa kauniita ja kookkaita puita esimerkiksi Tähtitorninmäellä ja kadunvarrella kasvitieteellisen puutarhan pohjoispuolella. Isolehtilehmus ei ole yhtä altis lehtiä ruskettaville sienitaudeille kuin puisto- ja metsälehmus. Puun runkoon ei yleensä kehity pahkuroita, ja vesioksia kasvaa vain kohtuullisesti. Isolehtilehmuksen kasvutapakin on kaunis, joten sitä saisi enemmänkin istuttaa ”vahingossa” puistolehmuksien joukkoon.
Muut lajit ja risteymät ovat jääneet vähälle käytölle, vaikka niiden joukossa on kauniita puita. Käyttökelpoisia puita ovat kriminlehmus (T. x euchlora) ja hopealehmus (T. tomentosa). A.K.Cajander kirjoittaa vuonna 1917 painetussa Suomen Dendrologian Pääpiirteet -teoksessa, että kriminlehmus on metsälehmuksen ja kaukasianlehmuksen (T. caucasica) risteymä. Puun ulkonäön perusteella Cajanderin esittämä määritys tuntuu johdonmukaiselta, koska puu eroaa täysin puistolehmuksesta. Kriminlehmusta esiintyy puistolehmuksen tavoin isolehtilehmukselle vartettuna, joten määrittäjä saa olla tarkkana valitessaan oksaa. Perusrunko voi vesoa runsaasti. Kriminlehmuksen etuna on hillitty kasvu, joten se sopii pieneenkin pihaan. Kauniin kiiltävät lehdet yhdessä riippuvien oksien kanssa tekevät puusta koristeellisen. Kuitenkin kriminlehmusta näkee Suomessa vain harvoin. Hopealehmustakin istutetaan vain vähän, vaikka puu on yleinen Keski-Euroopassa. Joskus sitä tai mahdollisesti sen risteymää esiintyy puistolehmusten joukossa. Samoin isolehtilehmuksen ja amerikanlehmuksen (T. americana) risteymää, komealehmusta (T. x flaccida) voi löytää istutuksista.
Meillä luonnonvarainen niinipuu on pitkäikäisenä ja kestävänä tietenkin paras laji Suomen oloihin. Metsälehmuksen kuoresta on saatu niintä, josta puun nimi tulee. Koko maata ajatellen niinipuu on käyttökelpoisimpia jaloja lehtipuitamme niin pihoissa, puistoissa kuin metsissäkin. Jalavien (Ulmus spp.) ja lehtosaarnen (Fraxinus excelsior) menestymistä rajoittaa niiden vaateliaisuus, tammella (Quercus robur) taas pakkasen arkuus pohjoisempana. Vanhoissa puistoissa komeimmat lehtipuut ovat yleensä tammia tai metsälehmuksia. Yleisestikin 1700-luvun istutuksista on jäljellä enää metsälehmuksia tai tammia. Metsälehmus onkin tammen jälkeen pitkäikäisin lehtipuumme. Niinipuut on yleensä istutettu puistoihin jo 1800-luvun puolella. Tampereella Kaarilan kartanon puistossa kasvaa niinipuu, jota pidetään Pietari Gaddin 1760-luvulla istuttamana. Kaksihaaraisen puun ympärysmitta oli vuonna 1991 Niilo Karhun mittausten mukaan alhaalta 550 cm, haarojen ympärysmitat 350 ja 358 cm (Karhu 1995). Gaddin lehmuksen korkeus on 28 m. Espoossa Träskändan puistossa kasvaa 31 m korkuinen, ympärysmitaltaan 270 cm paksuinen metsälehmus. Fagervikin kartanopuistossa tuuli kaatoi jokin aika sitten noin 35 metriä korkean metsälehmuksen.
Nuoria istutettuja puita näkee puistoissa harvoin. Onneksi vähemmän hoidetuilla reuna-alueilla kasvaa joskus luontaisia taimia. Komea niinipuu näyttää monin paikoin vähenevän puistoista. Uusia puita on vain harvoin kasvamassa romahtavien tai kaadettavien vanhusten tilalle. Kookkaat niinipuut tuleekin huomioida kaavoituksessa ja puistojen kunnostuksessa siten, että niiden juuristoalue säilyy koskemattomana rakennustöissä ja nurmikoita sekä käytäviä perustettaessa. Niinipuiden suojelua voi auttaa esimerkiksi aarnisepän (Athous mutilatus) tai muiden uhanalaisten kovakuoriaisten löytyminen runkojen lahoista sisäosista. Tällöin myös puiden ympäristö pitäisi säilyttää luonnonmukaisena. Harvinaisen lajiston elinympäristöjen suojelu edellyttää lisäksi puiston tai metsän hoitoa niinipuita suosien. Tämä antaa hyvän syyn poistaa niinipuita haittaavia kuusia ja koivuja, vaikka tarpeelliset puiden kaatamiset herättäisivät vastustusta. Jatkuvuuden kannalta on tärkeää poistaa myös niinipuuntaimia haittaavia yleisiä puita.
Lehmukset vaativat hyvän kasvualustan. Luonnossa niitä tapaa vain lehdoista ja lehtomaisilta kankailta. Tyypillinen kasvupaikka on kivinen kallionaluslehto. Maan tulee olla läpäisevää. Jos lehmusta istutetaan savipohjaiselle maalle, on huolehdittava, että puu ei kärsi seisovasta märkyydestä. Rinne tai kumpare on tällöin paras kasvupaikka.
Metsäluonnon hoidossa niinipuulla on tärkeä merkitys, onhan se laajimmalle levinnyt ja yleisin jalo lehtipuumme. Lehmuksen karike on helposti lahoavaa ja ravinteista, joten se parantaa maata. Suosimalla hakkuissa lehmuksia lehtojen rehevyys entisestään korostuu. Koska niinipuu sopeutuu hyvin olosuhteiden muutoksiin, se on helppo säästää hakkuissa. Maiseman kannalta on parempi, että lehmukset pysyvät hyväkuntoisina mahdollisimman vanhoiksi. Lahottajat ja kovakuoriaiset tulevat kyllä aikanaan puihin, jos elinympäristö on sopiva. Vanhat lehmukset tarjoavat hyvän elinympäristön myös kololinnuille.
Lehmusten puuaines on vaaleaa, pehmeää ja helposti lahoavaa. Lehmukset kuitenkin sietävät hyvin lahoa. Pahimmatkaan lahoviat eivät näytä heikentävän puiden elinvoimaisuutta. Suotuisissa oloissa lehmus tuskin koskaan kuivuu pystyyn. Sen elämänkaareen kuuluu aikanaan romahtaminen lahon vuoksi, vaikka latvus on vielä rehevä. Onttous kuuluu vanhan lehmuksen luonteeseen. Lehmus pysyy yllättävän hyvin pystyssä lahonakin. Niinipuussa esiintyy varsin vähän kääpien itiöemiä. Yleisin lienee kantokääpä (Fomitopsis pinicola). Sitä voi pitää normaalina vanhuuden vaivana. Sen sijaan lattakääpä (Ganoderma lipsiense) on paha tuholainen, joka lahottaa juurien lisäksi rungon alaosia. Havaintojeni mukaan lattakäävän vaivaaman lehmuksen runko murtuu melko nopeasti itiöemien ilmestymisen jälkeen. Olisi mielenkiintoista selvittää, säästyykö jonkin muun sienen jo ontoksi lahottama lehmus lattakäävältä. Lehtipuunkoro (Nectria galligena) tappaa jälsikerrosta ja puiden runkoihin ja oksien hankoihin lahoaa onkaloita. Tauti vaivaa varsinkin kylmässä, jäykässä savimaassa kasvavia puita. Myös puiden sopimaton alkuperä näyttää altistavan lehmuksia lehtipuunkorolle. Metsälehmus on osoittautunut muita lajeja kestävämmäksi koroa vastaan.
Nykyiset niinipuumetsikkömme ovat vain rippeitä menneistä. Vähenemisen syistä on kiinnostavia artikkeleita vuoden 1977 Dendrologian Seuran Tiedotuksissa, jolloin niinipuu oli vuoden puu. Luonnon omaa kehitystä, ilmaston kylmenemistä jääkauden jälkeisten lämpimien kausien jälkeen yhdessä kuusen leviämisen kanssa on pidetty yhtenä syynä vähenemiseen. Myöhemmin kaskeaminen ja peltojen raivaus ovat hävittäneet lehmuksia. Niiniveron kantaminen johti myös osaltaan lehmusten vähenemiseen, niin että veroa ei enää 1600-luvulla voitu kantaa luonnontuotteena. Pitkäikäinen, luonteeltaan kliimaksipuuna kasvava lehmus ei pystynyt sopeutumaan kaskeamisen aiheuttamaan nopeaan, muutaman kymmenen vuoden kiertoon, mikä suosi koivua ja leppää. Myös lehmuksen heikko uudistuminen siemenistä on hidastanut puun leviämistä. Onneksi lehmus on pystynyt säilyttämään vanhoja kasvupaikkojaan muodostamalla lähes loputtomasti kantovesoja.
Nyt lehmuksen ollessa vuoden puusuku, on syytä tehdä tunnetuksi vähän käytettyjä lajeja sekä hyviä viherpuiksi soveltuvia kantoja tutuista lajeista. Eniten maisemassa vaikuttaa niinipuun istutuksen lisääminen ja sen luontaisten esiintymien suosiminen.
Julkaistu Sorbifoliassa 4/2002