Pentti Alanko ja Satu Tegel
Vuoden 2008 puuvartissuku
Dendrologian seura on valinnut vuoden 2008 puuvanissuvuksi syreenit. Enin osa syreeneistä kasvatetaan isokasvuisina pensaina, harvemmin myös pikku puina. Pihasyreeni (Syringa vulgaris) on usein selvästi pensasmainen lukuisten tyvivesojensa vuoksi, mutta sen varttamalla lisätyt lajikkeet, jalosyreenit, ovat vanhemmiten selvästi puumaisia. Etenkin unkarinsyreenin (S. josikaea) ja monien risteymäsyntyisten syreenien, kuten puisto- (S. x henryi) ja isabellansyreenien (S. Preston-ryhmä) lajikkeet kasvavat aikaa myöten usein puumaisiksi. Yleensä niissä on vanhemmiten yhtä monta runkoa kuin niissä on taimitarhasta lähtien ollut haaroja. Varsinkin vanhoissa puistoissa näkee näitä vanhoja puumaisia, melko paksurunkoisia ja usein kierteisrunkoisiakin syreeneitä. Outoa on, että puumaista upeaa likusterisyreeniä (Syringa reticulata) näkee meillä yllättävän harvoin. Isoimmat meillä tavatut yksilöt ovat noin kymmenen metrin korkuisia.
Edellä mainittujen lisäksi mainitaan Suomen puu- ja pensaskasvion toisessa painoksessa kymmenen muuta lajia tai risteymää, joista useimmat ovat meillä hyvin harvinaisia ja osa niistä lienee jo meiltä tuhoutunutkin. Näiden joukossa on kuitenkin yksi laji, nuokkusyreeni (S. reflexa), joka kuuluu syreenien suvun parhaimmistoon värikkään ja runsaan kukintansa vuoksi. Kuten nimestäkin voi päätellä, sen sirot kukinnot ovat nuokkuvia. Nuput ovat tummanpunaisia ja kukat auetessaan vaalenevia. Viljelynarvoinen on myös sen valkokukkainen lajike ’Alba’.
Valkokukkaisista syreeneistä on myynnissä kaksi kotimaista valkokukkaista syreenilajiketta, nimittäin puistosyreenilajike ’Tammelan Kaunotar’ ja isabellansyreenilajike ’Holger’. Myös pihasyreenistä on olemassa kauniskukkainen valkoinen ’Alba’-lajike sekä kerrannaiskukkainen valkokukkainen ’Mme Lemoine’-jalosyreeni.
Pihasyreenin viljelystä on meillä varhaisin tieto Turusta vuodelta 1728, jolloin sitä tiedetään tuodun sinne Ruotsista (ks. Suomisen kirjoitus Sorbifoliassa 3/1986). Apteekkari Synnerberg kasvatti sitä pihallaan. Pihasyreeniä näkee yhä yleisesti puutarhoissa, hautausmailla ja vanhoissa puistoissa. Tällä hetkellä se ei jostain syystä kuulu uusilla istutusalueilla suosituimpien viheraluekasvien joukkoon. Pihasyreenin komeakukkaisia lajikkeita, jalosyreeneitä näkee vieläkin harvemmin uusilla istutuksilla. Helsingin kaupungin viheralueilta on löydetty kymmenittäin erilaisia vanhoja jalosyreenilajikkeita, joita on tarkoitus saada vähitellen lisäykseen (ks. Hauta-Ahon kirjoitus Sorbifoliassa 4/2006). Monet niistä ovat yksittäisiä, häviämisuhan alla olevia yksilöitä. Pihasyreeni on myös valittu Helsingin kaupungin nimikkokukaksi kaupunginhallituksen päätöksellä vuonna 1993. Toivottavasti syreenien valinta valtakunnallisen Vihervuoden 2008 tunnuskasviksi lisää kiinnostusta näihin komeisiin pensaisiin ja pikkupuihin.
Useimmat puistojemme puumaiset syreenit ovat kukinnaltaan hyvin vaihtelevan värisiä puisto- tai isabellansyreeneitä tai harvoin viljeltyä unkarinsyreeniä. Varsinkin vanhoissa puistoissa niitä näkee puumaisina ja melko paksurunkoisinakin. Aiemmin niitä kasvatettiin pallomaisiksi leikattuina ja joskus myös leikattuina pensasaitoina. KESKAS- ja Pohjois-Kalottitutkimusten aikana löydettiin monia komea- ja värikäskukkaisia puistosyreenikantoja, joita Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus Piikkiössä on aikeissa laskea kauppaan.
Syreenien suvulla on tulevaisuudessa varmasti tärkeä merkitys puistoissamme ja puutarhoissamme, sillä niissä on aina tarvetta runsaskukkaisille pensaille ja pikkupuille. Lisäksi monet syreenit, kuten puisto-, isabellan-, unkarin-, likusteri- ja pihasyreeni ovat kestäviä miltei koko maassa. Ne ovat myös melko terveitä ja tuholaisetkaan eivät niitä mainittavasti vaivaa. Ja kukkivat syreenit eivät jätä ketään kylmäksi! Varmaankin taimitarhojen kannattaisi lisätä syreeneitten valikoimaa huomattavasti siitä, mitä se on tällä hetkellä.
Julkaistu Sorbifoliassa 1/2008