Pentti Alanko
Vuoden 2013 puuvartissuku
Vuoden 2013 puusuvuksi Dendrologian Seuran hallitus on valinnut tuomipihlajat (Amelanchier, ruots. häggmispel). Valinta voi herättää hieman ihmetystä, saattavathan jotkut pitää tuomipihlajia vain vähäarvoisina pensaina. Oikeastaan Seura valitsee nykyään ”puuvartiskasvisukuja”, joten tämänkin puusuvun valinta on hyvin puolusteltavissa. Meilläkin on viljelyssä puumaisina kasvatettavia tuomipihlajia, kuten sirotuomipihlajaa (A. laevis, ruots. kopparhäggmispel). Se voisi kasvaa yksirunkoiseksi pikku puuksi, ellei sitä taimitarhoissa kasvatettaessa leikattaisi alas miltei maata myöten, jolloin se haaroittuu tyveltä. Lisäksi tuomipihlajat ovat meikäläisiin ilmasto- ja maaperäolosuhteisiin erinomaisen hyvin sopeutuvia, mistä on osoituksena niiden leviäminen marjoilla herkuttelevien lintujen avustuksella helposti suomalaiseen metsäluontoon. Puutarhoissa ja puistoissa ne ovat oivia yksittäis-, puisto-, aita-, aidanne- ja marjapensaita ja siten koristepuinakin käyttökelpoisia.
Tuomipihlajiin on syytä kiinnittää huomiota muutenkin kuin vain näyttävän kukinnan, runsaan marjasadon ja komeiden syysvärien vuoksi. Marjatuomipihlajien (A. alnifolia) monia lajikkeita viljellään jo meilläkin marjakasveina, ja viimeisimmässä Viljelykasvien nimistössä (2012) mainitaan niistä viisi. Yhtä maukkaita, ellei jopa maukkaampia, ovat rusotuomipihlajien (A. lamarckii) marjat. Jälkimmäistähän kutsutaan ”kotiseuduillaan” Pohjois-Saksassa, jossa sen marjoja kerätään kuivattaviksi, nimellä ”Korintenstrauch” eli ”korinttipensas”. Meilläkin sitä jotkut kutsuvat perin harhaanjohtavasti ”mustikkapensaaksi”! Oikeastaan on kyse Luoteis-Saksaan, Hollantiin ja Belgiaan kotiutuneesta pensaasta, jonka alkuperäistä kotiseutua ei tunneta, mutta sen oletetaan olevan kotoisin jostain Pohjois-Amerikan itäosista, aivan kuten myös meillä yleisimmin kasvatetun isotuomipihlajankin (A. spicata, ruots. häggmispel eller blåhägg). Isotuomipihlaja on pysty- ja tiheäkasvuinen pensas, joka on meillä levinnyt luontoon aina Perä-Pohjanmaalle saakka. Se näyttää viihtyvän hyvin kaikenlaisissa metsissä avoimilla ja puolivarjoisilla paikoilla.
Tuomipihlajalajeja ei ole helppo tuntea ja usein ne sekoitetaankin keskenään. Niiden erottaminen toisistaan vaatiikin aluksi harjaannusta, mutta mahdotonta se ei kuitenkaan ole, ei ainakaan meillä yleisimmin tavattujen neljän lajin: iso-, ruso-, marja- ja sirotuomipihlajien osalta (Suomen puu- ja pensaskasvion 2. painoksen avulla määrittäminen onnistuu hyvin). Todennäköisesti meillä voidaan kasvattaa useimpia muitakin suvun lajeista (joita on eri kirjallisuuslähteiden mukaan 6-26 välillä!). Oulun kasvitieteellisessä puutarhassa alkuaan kokeillut pohjantuomipihlaja (A. bartramiana) ja korpituomipihlaja (A. intermedia) on otettu viljelyyn Pohjois-Suomessa. Helsingissä Malmin hautausmaalla kasvaa siellä hyvin viihtyvinä, puumaisia komeita arnoldintuomipihlajia (A. x grandiflora, ruots. storblommig häggmispel) ja sen lajiketta ballerinantuomipihlajaa (A. x grandiflora ’Ballerina’) kotipihlajalle vartettuina. Lisää tuomipihlajista, kuten kokemuksia niiden käytöstä koriste- ja marjakasveina saadaan tuomipihlajien vuonna toivottavasti lukea myös Sorbifoliasta, joten kirjoituksia ja vaikka lyhyitäkin tiedonantoja tuomipihlajista kaivataan lehden toimitukseen!
Julkaistu Sorbifoliassa 4/2008